Keväällä 2015 olin vanhempieni luona vierailemassa pitkästä aikaa ja olin aloittanut paria viikkoa aikasemmin lenkkeilyn. Ajattelin, että fitnessblogeista kopioidut ruoka-aineet ja päivittäinen lenkkeily varmasti toisi ison muutoksen kroppaan ja sikspäkki näkyisi jo ennen kesää. Nousin puntarille toivoa täynnä ja tuloksen nähtyäni kyyneleet vain nousi silmiin - puntari näytti 82kg. Lenkkarit jäivät eteiseen, säännöllinen syöminen jäi ja seisoin jälleen karkkihyllyn edessä miettien millä tukahduttaisin pahan olon. Tätä jatkui kesän yli. Alkoholi auttoi pahaan oloon, sillä humalassa tunsin itseni aina hyvännäköiseksi ja upeaksi ihmiseksi. Selvinpäin tunsin oloni vain ihmishirviöksi.
Tuosta päivästä pari kuukautta eteenpäin nykyinen mieheni suostutteli minut mukaan kuntosalille ja 1.8.2015 mä olin ensimmäistä kertaa treenaamassa maastavetoja sekä opettelin käyttämään jalkaprässiä. Olin täysin koukussa siitä hetkestä alkaen. Tänä aamuna nousin vaa'alle ja aamupaino näytti 67,4kg. Nykyään paino ei ole minulle se juttu, koska varmasti olen onnistunut korvaamaan ison osan rasvaa lihaksilla, mutta pakko myöntää etten lukion ensimmäisen luokan jälkeen ole kertaakaan painanut näin vähän. Pituudellanikaan kun en päätä huimaa, sillä varrestani löytyy mittaa huikeat 166cm. BMI:n mukaan olen nippa nappa normaalipainon ja lievän ylipainon rajoilla, mutta sillä mittaustekniikalla heitän täysin vesilintua.
Jokainen on kaunis omalla tavallaan. En ole kertaakaan seissyt peilin edessä aikuisiällä (selvinpäin) ja tuntenut itseäni hyvännäköiseksi - ennen kuin nyt tänä vuonna. Olen aina ollut iso, rintava ja persevä. En ole ikinä ollut täysin varma itsestäni, enkä ole uskaltanut tehdä asioita mitä haluan vain sen takia, etten ole sinut itseni kanssa. Jos esitin jonkun oman mielipiteen, pieni ääni sisällä sanoi heti: "Mitä tuo toinen ajattelee nyt minusta?" ja "Eihän vatsamakkarat tai paksut käsivarret nyt näy?". Vedin lähes aina vatsaa sisään mahdollisimman paljon näyttääkseni hoikemmalta kuin mitä oikeasti olin. En ikinä ottanut itsestäni kokovartalokuvia - saati julkaissut niitä sosiaalisessa mediassa. Blogia en ikinä aloittanut pitämään kunnolla, sillä tunsin itseni vain lihavaksi, epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi ihmiseksi. Kuka minun juttujani silloin lukisi? Loppupeleissä olen oivaltanut, että elän vain kerran. Voin joko jatkaa samaa rataa kuin ennen ja itkeä peilin edessä huonoa oloani tai voin mennä eteenpäin hymyssä suin elämästä nauttien. Minusta jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen kuin itse haluaa - pääasia, että viihtyy omassa kropassa ja tekee asioita mitä itse elämältään haluaa. Se ei vaadi fitness-elämäntapaa eikä punttisalia, vaikka minun kohdallani se oli asia minkä elämääni tarvitsin. Minusta jokaisella pitäisi olla oma intohimo mitä toteuttaa elämänsä aikana eikä ole väliä mikä se sitten ikinä onkaan.
Usein kuulen ettei minun kannattaisi treenata ja syödä näin tarkasti mitä teen nyt. Olen myös oikeasti saanut kommenttia, että näytin paremmalta ennen kuin miltä näytän nyt. Minun mielestäni muiden mielipiteillä ei ole pätkänkään vertaa väliä. En ikinä vaihtaisi sitä fiilistä, minkä saan punttitreenin jälkeen siihen, että vedän viikonloppuna pään täyteen ja makaan kolme päivää krapulassa(Eikä tämä ole edes vitsi). Täysin absolutisti en edelleenkään ole ja silloin tällöin voi ottaa alkoholia hyvässä seurassa, mutta se perinteinen joka viikonloppu tapahtuva kännääminen on mun elämästä ohi. Jotenkin hassua, että pelkästään itsetunnon kasvu voi vaikuttaa näin paljon ihmiseen - näin se vaan on. Sitä Tessaa, joka itki peilin edessä, kännäsi viikonloput, söi miten sattuu ja joka ei uskaltanut edes suutaan avata, ei tule kukaan enää näkemään - ikinä.
Tuosta päivästä pari kuukautta eteenpäin nykyinen mieheni suostutteli minut mukaan kuntosalille ja 1.8.2015 mä olin ensimmäistä kertaa treenaamassa maastavetoja sekä opettelin käyttämään jalkaprässiä. Olin täysin koukussa siitä hetkestä alkaen. Tänä aamuna nousin vaa'alle ja aamupaino näytti 67,4kg. Nykyään paino ei ole minulle se juttu, koska varmasti olen onnistunut korvaamaan ison osan rasvaa lihaksilla, mutta pakko myöntää etten lukion ensimmäisen luokan jälkeen ole kertaakaan painanut näin vähän. Pituudellanikaan kun en päätä huimaa, sillä varrestani löytyy mittaa huikeat 166cm. BMI:n mukaan olen nippa nappa normaalipainon ja lievän ylipainon rajoilla, mutta sillä mittaustekniikalla heitän täysin vesilintua.
Jokainen on kaunis omalla tavallaan. En ole kertaakaan seissyt peilin edessä aikuisiällä (selvinpäin) ja tuntenut itseäni hyvännäköiseksi - ennen kuin nyt tänä vuonna. Olen aina ollut iso, rintava ja persevä. En ole ikinä ollut täysin varma itsestäni, enkä ole uskaltanut tehdä asioita mitä haluan vain sen takia, etten ole sinut itseni kanssa. Jos esitin jonkun oman mielipiteen, pieni ääni sisällä sanoi heti: "Mitä tuo toinen ajattelee nyt minusta?" ja "Eihän vatsamakkarat tai paksut käsivarret nyt näy?". Vedin lähes aina vatsaa sisään mahdollisimman paljon näyttääkseni hoikemmalta kuin mitä oikeasti olin. En ikinä ottanut itsestäni kokovartalokuvia - saati julkaissut niitä sosiaalisessa mediassa. Blogia en ikinä aloittanut pitämään kunnolla, sillä tunsin itseni vain lihavaksi, epäonnistuneeksi ja hyödyttömäksi ihmiseksi. Kuka minun juttujani silloin lukisi? Loppupeleissä olen oivaltanut, että elän vain kerran. Voin joko jatkaa samaa rataa kuin ennen ja itkeä peilin edessä huonoa oloani tai voin mennä eteenpäin hymyssä suin elämästä nauttien. Minusta jokainen saa olla sen näköinen ja kokoinen kuin itse haluaa - pääasia, että viihtyy omassa kropassa ja tekee asioita mitä itse elämältään haluaa. Se ei vaadi fitness-elämäntapaa eikä punttisalia, vaikka minun kohdallani se oli asia minkä elämääni tarvitsin. Minusta jokaisella pitäisi olla oma intohimo mitä toteuttaa elämänsä aikana eikä ole väliä mikä se sitten ikinä onkaan.
Usein kuulen ettei minun kannattaisi treenata ja syödä näin tarkasti mitä teen nyt. Olen myös oikeasti saanut kommenttia, että näytin paremmalta ennen kuin miltä näytän nyt. Minun mielestäni muiden mielipiteillä ei ole pätkänkään vertaa väliä. En ikinä vaihtaisi sitä fiilistä, minkä saan punttitreenin jälkeen siihen, että vedän viikonloppuna pään täyteen ja makaan kolme päivää krapulassa(Eikä tämä ole edes vitsi). Täysin absolutisti en edelleenkään ole ja silloin tällöin voi ottaa alkoholia hyvässä seurassa, mutta se perinteinen joka viikonloppu tapahtuva kännääminen on mun elämästä ohi. Jotenkin hassua, että pelkästään itsetunnon kasvu voi vaikuttaa näin paljon ihmiseen - näin se vaan on. Sitä Tessaa, joka itki peilin edessä, kännäsi viikonloput, söi miten sattuu ja joka ei uskaltanut edes suutaan avata, ei tule kukaan enää näkemään - ikinä.